Kun mielenterveys katoaa
Mä uskallan sanoa sen ääneen. Mulla on mielenterveysongelmia. Se ei tarkoita sitä, että mä olisin hullu, typerä, tyhmä tai säälittävä. Se ei tarkoita sitä, että mä olisin tehnyt jotain väärin tai että mussa olis jotain vialla. Mun mielestä on aika hävittää erilaiset stigmat, jotka kohdistuvat psyykkisiin ongelmiin. Meistä tulee tulevaisuuden lääkäreitä ja vaikuttajia. Me ollaan niitä, joiden pitää muistaa ihmisen olevan kokonaisuus, eikä pelkkä murtunut jäsen.
Mä sain oman diagnoosini neljä vuotta sitten. Määrittämätön ahdistuneisuushäiriö on vaikeuttanut mun elämää monilla tavoilla. Ylppäreitä varten onnistuin lukemaan ainoastaan biologiaa ja psykologiaa, vaikka kirjoitin kahdeksan ainetta. Kirjoitin hyvät arvosanat hyvän muistini ansiosta, sillä iso osa lukiosta meni ahdistuneena kaikesta. Kävin psykologilla ja kuraattorilla ja useimmille ihmisille sanoin epämääräisesti käyväni lääkärillä, koska mua hävetti. On yllättävän vaikeaa sanoa ääneen, että en saanut kurssikoetta tehtyä, koska olin kotona ahdistuksen takia. Ei sen pitäisi olla sen vaikeampaa kuin flunssasta puhumisen.
Abivuonna mä kävin ekan kerran lääkiksen pääsykokeissa. Olin aloittanut lukemisen vasta ylioppilaskirjoitusten jälkeen. Ovet eivät auenneet, mutta tehty työ riitti paikkaan teknillisessä yliopistossa. Fuksisyksy oli henkisesti raskas. Keväällä jäin hetkeksi kodittomaksi asuntohuijarin takia ja pääsykokeisiin lukeminen jäi. Ovet pysyivät kiinni. Toisena lukuvuotena kurssit vaikeutuivat todella paljon. Luin koko kevään pääsykokeeseen, mutta samalla oli pakko hankkia tarpeeksi opintopisteitä opintotuen nostamiseen. Kevät oli raskas, ja kaiken jälkeen sai vihdoin levähtää ja itkeä. Ovet pysyivät kovasta työstä huolimatta kiinni.
Mielenterveys ei ole vakio. Nykyään mä tunnistan entistä paremmin omat tunteeni ja henkisen tasapainoni tilan. Tammikuussa mä aion palata psykologin pakeille ja huoltaa itseäni ainakin seuraavaan pääsykokeeseen asti. Tosi monet meistä hakijoista sortuvat helposti ylityöskentelyyn. Lukupäivien pituus huitelee useissa tunneissa ja samalla tehdään kokopäiväisenä työtä. Joillakin samaan yhtälöön kuuluu myös ihania lapsia, jotka tarvitsevat huomiota. On tärkeämpää oppia huoltamaan itseään, kuin menettää mielenterveytensä projektin aikana. Jos huomaa unohtavansa asioita, nukkuvansa huonosti tai olevansa usein ärtynyt, saattaa jo tarvita apua tai ainakin taukoa. Mielenterveyden häiriöitä ei huomaa eikä halua uskoa todeksi ennen kuin on jo myöhäistä.
Näistä asioista on tärkeää puhua ja tärkeää kuunnella. Asioista pitää puhua niiden oikeilla nimillä eikä kierrellen, kuten sanomalla, että toista harmittaa kun puhutaan masentuneesta henkilöstä. Kenenkään ei pitäisi joutua salaamaan mielenterveysongelmiaan siinä pelossa, että niitä vähätellään tai hyssytellään. Mä uskallan puhua tästä, uskalla sinäkin!
Mä sain oman diagnoosini neljä vuotta sitten. Määrittämätön ahdistuneisuushäiriö on vaikeuttanut mun elämää monilla tavoilla. Ylppäreitä varten onnistuin lukemaan ainoastaan biologiaa ja psykologiaa, vaikka kirjoitin kahdeksan ainetta. Kirjoitin hyvät arvosanat hyvän muistini ansiosta, sillä iso osa lukiosta meni ahdistuneena kaikesta. Kävin psykologilla ja kuraattorilla ja useimmille ihmisille sanoin epämääräisesti käyväni lääkärillä, koska mua hävetti. On yllättävän vaikeaa sanoa ääneen, että en saanut kurssikoetta tehtyä, koska olin kotona ahdistuksen takia. Ei sen pitäisi olla sen vaikeampaa kuin flunssasta puhumisen.
Abivuonna mä kävin ekan kerran lääkiksen pääsykokeissa. Olin aloittanut lukemisen vasta ylioppilaskirjoitusten jälkeen. Ovet eivät auenneet, mutta tehty työ riitti paikkaan teknillisessä yliopistossa. Fuksisyksy oli henkisesti raskas. Keväällä jäin hetkeksi kodittomaksi asuntohuijarin takia ja pääsykokeisiin lukeminen jäi. Ovet pysyivät kiinni. Toisena lukuvuotena kurssit vaikeutuivat todella paljon. Luin koko kevään pääsykokeeseen, mutta samalla oli pakko hankkia tarpeeksi opintopisteitä opintotuen nostamiseen. Kevät oli raskas, ja kaiken jälkeen sai vihdoin levähtää ja itkeä. Ovet pysyivät kovasta työstä huolimatta kiinni.
Mielenterveys ei ole vakio. Nykyään mä tunnistan entistä paremmin omat tunteeni ja henkisen tasapainoni tilan. Tammikuussa mä aion palata psykologin pakeille ja huoltaa itseäni ainakin seuraavaan pääsykokeeseen asti. Tosi monet meistä hakijoista sortuvat helposti ylityöskentelyyn. Lukupäivien pituus huitelee useissa tunneissa ja samalla tehdään kokopäiväisenä työtä. Joillakin samaan yhtälöön kuuluu myös ihania lapsia, jotka tarvitsevat huomiota. On tärkeämpää oppia huoltamaan itseään, kuin menettää mielenterveytensä projektin aikana. Jos huomaa unohtavansa asioita, nukkuvansa huonosti tai olevansa usein ärtynyt, saattaa jo tarvita apua tai ainakin taukoa. Mielenterveyden häiriöitä ei huomaa eikä halua uskoa todeksi ennen kuin on jo myöhäistä.
Näistä asioista on tärkeää puhua ja tärkeää kuunnella. Asioista pitää puhua niiden oikeilla nimillä eikä kierrellen, kuten sanomalla, että toista harmittaa kun puhutaan masentuneesta henkilöstä. Kenenkään ei pitäisi joutua salaamaan mielenterveysongelmiaan siinä pelossa, että niitä vähätellään tai hyssytellään. Mä uskallan puhua tästä, uskalla sinäkin!
Hienoa että uskallat puhua niin tärkeästä ja yleisestä mutta silti melko vaietusta asiasta. Itselläni ei varsinaista diagnoosia ole, mutta olen kokenut että tämän hakuprosessin aiheuttama krooninen stressi on meinannut sairastuttaa ja sairastuttanutkin minut ajoittain milloin mitenkin. Ahdistuneisuudesta olen kärsinyt paljonkin ja tiedän mitä se on, kun se lamaannuttaa niin ettei pysty tekemään mitään. Minua hyödyttää rutiinien rakentaminen. Vähentää stressiä ja ahdistusta kun tietää mitä tekee ja saa tehdyksi. Toisaalta olen opetellut myös sellaisen tekniikan jossa yritän olla takertumatta tunteisiini ja tekemättä niistä johtopäätöksiä. Esim. Tunnen ahdistuneisuutta rinnan alla mutta en ahdistu siitä vaan totean että sellainen tunne nyt siinä on, antaa olla, se ei tarkoita mitään, tää päivä on hyvä päivä ja mulla hyvä olla, se tunne on irrallinen ja menee kohta itestään pois :D kuulostaa vähän hassulta mutta oikeesti auttaa todella paljon kun pysyy toimintakyky tunteista huolimatta. Paljon tsemppiä ja haleja sinne! :)
VastaaPoistaHyvä että oot löytänyt itsellesi keinoja käsitellä vaikeita tunteita. :) Tosi monella itseni mukaan lukien kouluun hakeminen voi kestää vuosia ja siinä mieliala voi vaihdella tosi paljon. Välillä on varma itsestään ja välillä mäkin mietin epätoivoisesti mitä teen jos en ensi kerrallakaan pääse. Stressi on välillä ihan hirveissä mittasuhteissa ja on vaikea levähtää, kun ajatukset pyörii vaan hakemisessa ja joskus ne tulee painajaisiinkin. Onneksi tämä ei kestä ikuisesti ja asiat ratkeaa tavalla tai toisella. :) Tsemppiä sinullekin ja voimia!
Poista