Miksi lääkäri eikä mikään muu? Osa 1.

Haluan kirjoittaa pohdintaa siitä, miksi haen lääkikseen enkä jonnekin muualle. Toteutan tämän kolmen postauksen muodossa: yksi nyt, yksi joulun tienoilla ja yksi pääsykokeen liepeillä. Haluan näyttää teille, että lääkishakijatkaan eivät välttämättä ole syntyneet tietoisina siitä, että lääkis on se ainoa asia jota haluan, ja että varmuus hakemisesta ei ole aina vakio.

Ensimmäinen kerta, kun päätin hakea lääkikseen oli noin seitsemänvuotiaana, kun totesin, että minusta tulee eläinlääkäri. Unelmani kantoi lukioon saakka, jossa vierailtuani Helsingin eläinlääketieteellisessä ja oltuani parilla luennolla, totesin, että tämä ei ole todellakaan mitä haluan elämältäni. Eläinlääkiksessä on ihmisiä, joiden elämä pyörii elukoiden ympärillä. Minulle eläin ei koskaan tule olemaan yhtä arvokas kuin ihminen on ja muun muassa inhoan sitä, kun joku viittaa eläimeen sanalla "hän". Eläinlääkärin työkään ei mielestäni olisi läheskään yhtä mukavaa kuin ihmislääkärin varsinkaan siinä kohtaa, kun löytää itsensä olkapäätä myöten lehmän sisältä oikomasta sen mutkalle menneitä sisäelimiä (olen nähnyt kyseisen tilanteen) tai kun pitää lopettaa sairaita lemmikkejä. Minusta tuntuu myös siltä, että potentiaalini menisi hukkaan eläinten kanssa työskennellessä. Haluan olla ihminen, joka muuttaa maailmaa tai muuttaa yhden ihmisen maailmaa. Tämä suuruudenhullu ajatus voi olla monelle hakijalle tuttu ja mielestäni siinä ei ole mitään pahaa: se luo sisälle palon tehdä parhaansa ja vaikuttaa tulevaisuuteen. Mieltäni kuitenkin hivelee, että jos unelmani olisi jatkunut tarpeeksi pitkälle, aloittaisin tänä syksynä eläinlääketieteellisessä pääsykoetulosteni perusteella.

Monet sanovat, että lääkikseen pääsee sinä vuonna, kun laittaa kaikkensa peliin ja todella yrittää. Sitä täytyy todella haluta, että pääsee sisään. Mitä jos ei haluakkaan mutta pääsee silti?

"Lukiossa mää en oikeen tienny mitä tehdä. Mietin, että hakisko lääkikseen vai jonnekin muualle. Luin sitte Galenoksen läpi ja kävin kokeissa, pääsin sisään ekalla vaikka en tienny haluanko sitä oikeasti. Kävin peruskoulutuksen läpi, vähän välillä kävi mielessä että haluanko tätä sittenkään. Nyt erikoistun kirurgiksi, enkä vieläkään tiedä haluanko tätä oikeasti."

Tämä aihe saa monet vuosia hakuun käyttäneet raivon partaalle ja kokemaan huonommuuden tunteita. Te ette ole huonompia ja te pääsette vielä sisään. Jaksakaa vain yrittää! Tuon äskeisen tarinan olen kuullut kirurgiaan erikoistuvan lääkärin suusta kun yhteisen harrastuksen kautta asia tuli puheeksi. Hän oli epävarma vielä opiskellessaankin sekä valmistumisen jälkeen. Minua pelottaa, että lääkis ei olekaan sitä mitä haluan. Joskus mieleen hiipii ajatuksia siitä, että mitä jos en jaksakkaan lääkäriksi opiskelua. Mitä jos en pidäkkään työelämästä sairaalassa tai mitä jos ne asiat eivät kiinnostakkaan enää ollenkaan. Nyt kun vuoden luku-urakka on vasta alussa näitä asioita on hyvä pohtia.

Yksi syy hakea lääkikseen on haluni auttaa ja pelastaa ihmisiä. Tulevassa työssäni haluan vastuuta, käsillä tekemistä ja monia haasteita. Toimistotyö tai pelkkä istuskelu ei ole minun juttuni, vaan haluan toimintaa. Olen miettinyt kaikkia ammatteja aina ompelijasta poliisiin ja kokkiin mutta kaikissa muissa ammateissa on ollut jokin asia, jonka takia en halua tehdä sitä loppuelämääni. Lääkärinä minua kiinnostaa erityisesti kirurgia, sillä rakastan sitä kun saan tehdä käsilläni asioita ja ala olisi tarpeeksi vastuullinen minulle. Nyt kesän aikana olen kuitenkin törmännyt ongelmaan: minä en pidä vuorotyöstä. Haluaisin työn, jossa voin olla aamupäivän ja pyhittää illat ja viikonloput ajanviettoon rakkaani kanssa. Mieluummin herään aikaisin kuin odotan koko päivän iltavuoron alkua, kuten juuri nytkin teen tätä kirjoittaessani. Päivässä tuntuu olevan paljon enemmän tunteja, kun voi tehdä aamuvuoron.

Ajatus vuorotyöstä sai minut ensimmäistä kertaa todella epäilemään hakua. Mitä sitä voi lääkärinä tehdä, jos ei tee vuorotyötä? Paniikki. Ahdistus. Pakokauhu. Mitäs nyt jos suunnitelmat menevät uusiksi? Pienen hengähdyshetken jälkeen tulin kuitenkin siihen tulokseen, että erikoistumisaloja on niin paljon, että niiden joukosta löytyy monia, joissa ei tarvitse tehdä vuorotyötä ollenkaan. Googlailun jälkeen totesin, että patologia ja oikeuslääketiede voisivat olla minulle hyvä ala. Olen jo pienestä pitäen ollut kiinnostunut rikoksista ja niiden ratkaisusta sekä olen tarpeeksi omalaatuinen kyseiseen työhön. Lisäksi patologit tekevät myös labrahommia, joten mielenkiintoni alaa kohtaan on kasvanut kohisten sen jälkeen, kun se tuli mieleeni. Ajatus hakemisesta alkoi tuntua taas mielenkiintoiselta ja nyt voin hyvillä mielin aloittaa lukemisen. Muistutan vielä itselleni, että minulle hakeminen ei maksa mitään ja siitä voi seurata vain hyviä asioita. Tällä uudella motivaatiolla kuljen nokka kiinni kirjassa seuraavan vuoden!

Mikä saa sinut epäröimään ja mikä motivoitumaan? Kerro kommenteissa!